Reilua äänen käyttöä ja nopeita jalkoja

Niitä tarvittiin eilisissä treeneissä, jotka loppupeleissä menivät ihan mallikkaasti. Lämppärit molemmille radoille tehtiin remmi kaulassa. Mango meni nenä maassa omiaan touhuten. Molemmille radoille teimme kaksi suoritusta. Lämppärillä toinen kerta oli hyvä ja onnistumiseen oli hyvä lopettaa. Ääntä joutui kyllä käyttämään ihan urakalla ja maneesi raikasi "TÄNNE!!!" huutoja ja karjaisuja. Pääasia, että lopputulos oli onnistunut!

Toiselle radalle tehtiin myös "rataan tutustuminen remmi kaulassa. Toisella yrityksellä Mango singahti omille teilleen, jolloin minä käännyin kylmän rauhallisesti portille sanomatta sanaakan. Sieltä se sitten samoin tein palasi ja kolmas kerta menikin sitten super hienosti. Mangon kiinnostus riittää jahka vauhtia riittää ja minä juoksen hulluna "karkuun". Kaikille radoilla tämä ei valitettavasti toimi, eikä se aina toimi silloinkaan vaikka rata olisi kuinka vauhdikas.

Eipä tässä kait sitten muuta, kuin harjoituskerta kerrallaan ja nautitaan yhdessä tekemisestä. Kontaktitreeniä voisi täällä kotona tehdä ja vähän muutakin touhuta. Keskittymiskyky ja kiinnostuksen aste vain tuolla terrierillä ei aina ole kovinkaan korkea. Edessä pääsiäis- ja ehkä myös vapputauko ja sitten taas toukokuulla jatketaan harjoituksia...

Kehitysaskelia odotellessa

Pari viikkoa pidimme treenitaukoa ja lomailimme hieman pohjoisemmassa Vuokatin vaaroilla. Edellisistä treeneistä jäi kirjoitukset kirjoittamatta, koska perheemme on pian kaksi viikkoa sitten saanut vahvistuksen joukkoihinsa. Uusin tulokas on partacollie narttu Rudy johon voi käydä kotisivuillamme tutustumassa. Muistetaan, että tämä on Mangon blogi!

Eilen siis oli toiset treenit parin viikon tauon jälkeen ja kuten otsikosta voi arvailla niin eipä tässä huimia edistymisiä ole tapahtunut. Jostain pitäisi Mangolle keksiä "se jokin" mikä saisi hommasta innostumaan. Taas juostiin maneesia ympäri etsien hevosten jättämiä kakkakikkareita. Argh! Kaksi rataa tehtiin ja molemmat aloitettiin remmisulkeisilla. Sen jälkeen päästiin jo suht normaalisti etenemään, vaikkakin Mangon nenä oli enemmän maata kuin esteitä kohti. Toisella, varsinaisella radalla, saatiin kolmas suoritus näyttämään melkein agilityltä ja tuntui kuin Mangokin olisi yht äkkiä muistanut: "Ainiin, tätähän me oltiinkin täällä tekemässä!". Näihin heräämisiin menee vaan välillä tuskastuttavan pitkä aika.

Kirjallisuutta ja julkaisuja olen nyt haalinut itselleni tällaisen "mahdottoman" koiran treenaamisesta. Toivotaan, että jostain apua löytyy. Periksi ei anneta! Odotellaan taas ensi sunnuntaita ja toivotaan, että saataisiin hiukan enemmän onnitumisen fiiliksiä - sekä koiralle että ohjaajalle :) .